Arvoi­sa blo­gi­ni luki­ja. Tämän kuun avaan tari­nal­la.

Oli­pa ker­ran pie­ni suloi­nen kylä, joka sijait­si täy­sin vie­rail­ta pii­los­sa kah­den vuo­ren väli­ses­sä solas­sa. Kylä­läis­ten esi-isät oli­vat aika­naan löy­tä­neet kylän ja jää­neet asut­ta­maan kylään­sä kau­ka­na eris­tyk­sis­sä kai­kis­ta muis­ta maa­kun­nan kylis­tä. Kyläs­sä arki sujui muka­vas­ti. Kylä­läi­set toi­mi­vat omis­sa amma­teis­saan, perus­ti­vat per­hei­tä ja huo­leh­ti­vat uskol­li­ses­ti kylän van­him­mis­ta jäse­nis­tä. Kylän nuo­ri­sol­la oli tapa­na kii­ve­tä aina välil­lä iltai­sin solan poh­jal­ta toi­sen kylää ympä­röi­vän vuo­ren hui­pul­le. Vuo­ren hui­pul­la nuo­ret koki­vat itsen­sä vapaik­si koko maa­il­man omis­ta­jik­si.

Erää­nä ilta­na kak­si vuo­rel­le kii­ven­nyt­tä nuor­ta oli erkaan­tu­nut muus­ta nuo­ri­so­jou­kos­ta, sil­lä he halusi­vat olla kah­den mui­den kat­seil­ta suo­jas­sa. Käsi kädes­sä aurin­gon­las­kua ihas­tel­les­saan nuo­ret huo­ma­si­vat, että kau­ka­na hori­son­tis­sa näkyi hah­mo­ja. Ihan kuin siel­lä oli­si ollut lau­ma ihmi­siä rat­sail­la. Lau­ma liik­kui hitaas­ti koh­ti sitä vuor­ta, jol­la nuo­ret viet­ti­vät aikaa. Kylä oli ollut niin kau­an eris­tyk­ses­sä, että mikä tahan­sa kylää lähes­ty­vä jouk­ko tun­tui todel­la oudol­ta näyl­tä. Nuo­ren­pa­rin kiin­nos­tus alkoi todel­la herä­tä. Mie­leen tul­vah­ti sekä ute­liai­suut­ta että pien­tä pel­koa­kin. Ovat­ko tuli­jat todel­la tulos­sa koh­ti hei­dän kylään­sä? Kei­tä he ovat? Ja mil­lä asial­la?

Huo­mion lähes­ty­vis­tä jou­kois­ta teh­nyt nuo­ri­pa­ri teki nopeas­ti suun­ni­tel­man. He pyy­si­vät mui­ta vuo­rel­la ole­via nuo­ria varoit­ta­maan kylä­läi­siä tuli­jois­ta ja päät­ti­vät itse läh­teä sil­tä istu­mal­ta tut­ki­maan lähes­ty­vää jouk­koa. Onnek­si nuo­ril­la oli tapa­na ottaa mukaan­sa vähän ruo­kaa ja juo­maa illan­viet­toi­hin­sa, ja nyt nuo­ri­pa­ri kerä­si vie­lä kos­ke­mat­ta olleet ruo­ka­nyy­tit ja pul­lot rep­pui­hin­sa ja sai­pa vie­lä nuo­ri­so­po­ru­kan joh­ta­jan jousi­pys­syn­kin mukaan­sa. Pari läh­ti pime­ne­väs­sä illas­sa öljy­lam­pun valos­sa vael­ta­maan koh­ti tun­te­ma­ton­ta.

Mat­kal­la nuo­ri­pa­ri menet­ti sekä suun­ta­vais­ton­sa että näkö­ha­vain­ton­sa muu­ka­lai­sis­ta. Ruo­ka­kin alkoi vähi­tel­len lop­pua, ja lopul­ta nuo­ri­pa­ri päät­ti teh­dä puron ran­nal­le lei­rin. He viet­ti­vät pari päi­vää ruo­ka­va­ras­to­ja täy­den­tä­mäl­lä. Met­säs­tä löy­tyi sie­niä ja uut­te­ras­ti kokeil­tu­aan onnis­tui­vat myös met­säs­tää kanii­nin ja pais­taa sen nuo­tiol­la. Suun­ni­tel­mia hiot­tu­aan ja vat­sat kyl­läi­si­nä nuo­ri­pa­ri läh­ti uudel­la tar­mol­la etsi­mään vihol­lis­ta.

Samaan aikaan kyläs­sä alkoi vim­mat­tu varau­tu­mi­nen mah­dol­li­seen vihol­li­sen hyök­käyk­seen. Kylä­läi­set ajat­te­li­vat, että vii­sain­ta oli­si, että hei­koim­mat pii­lou­tui­si­vat ja vah­vim­mat oli­si­vat val­mii­na puo­lus­ta­maan kylää. Asei­ta ja armei­jaa kerät­tiin, puo­lus­tus­suun­ni­tel­mia hiot­tiin ja ruo­ka­va­ras­to­ja täy­den­net­tiin. Sit­ten erää­nä aamu­na pahin mah­dol­li­nen tapah­tui. Kii­reen vilk­kaa kyhä­tys­tä var­tio­tor­nis­ta juok­si kak­si huo­les­tu­nut­ta kylä­läis­tä ker­to­maan, että uhkaa­va sota­jouk­ko on havait­tu, ja se on jo ihan lähel­lä.

Uut­te­ras­ta puo­lus­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta vihol­li­set pää­si­vät kuin pää­si­vät­kin kylään. Käy­tiin usei­ta tais­te­lui­ta, mene­tet­tiin rak­kai­ta ihmi­siä ja kylän raken­nuk­set ja piha­maat kär­si­vät suur­ta tuhoa. Lopul­ta kui­ten­kin vihol­li­nen saa­tiin hätis­tet­tyä ja kylä­läi­set saat­toi­vat huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta.

Kylän por­mes­ta­ri päät­ti, että mois­ten tais­te­lui­den jäl­keen on syy­tä juh­laan. Niin­pä kylä­läi­set alkoi­vat tou­huk­kaas­ti jär­jes­tää kylän toril­le juh­laa seu­raa­vak­si illak­si. Juh­lis­sa ei sääs­tel­ty ruo­kaa, juo­maa, mut­tei myös­kään halauk­sia ja sylei­ly­jä. Tun­nel­ma oli mah­ta­va ja yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­ne suu­ri. Juu­ri kun väki alkoi teke­mään läh­töä, kylän toria lähes­tyi kak­si riu­tu­neen näköis­tä nuor­ta. Tut­ki­mus­ret­kel­le läh­te­neet nuo­ret oli­vat löy­tä­neet kotiin! Heil­lä oli myös tär­ke­ää tie­toa ker­rot­ta­va­naan. He oli­vat kuin oli­vat­kin vahin­gos­sa löy­tä­neet vihol­li­sen lei­rin, mut­ta heil­lä ei ollut mitään mah­dol­li­suut­ta pysyä vihol­li­sen peräs­sä ilman rat­su­ja. He onnis­tui­vat kui­ten­kin yhte­nä ilta­na sala­kuun­te­le­maan vihol­li­sen puhei­ta. Sil­loin he sai­vat kuul­la, että vihol­lis­jouk­ko oli tulos­sa kylään sik­si, että he oli­vat kuul­leet vuo­ren solas­sa ole­vas­ta kyläs­tä, jos­sa kaik­ki ovat onnel­li­sia. Vihol­li­set ajat­te­li­vat, että onnel­li­suu­den taka­na täy­tyy olla kylän mah­ta­va ja oma­pe­räi­nen sijain­ti kah­den vuo­ren­rin­teen kai­na­los­sa. Tosin ilta­nuo­tiol­la eräs vihol­lis­jou­kon van­him­mis­ta jäse­nis­tä oli itsek­seen mutis­sut, kun kaik­ki muut oli­vat men­neet jo nuk­ku­maan, että ihmi­set kes­ke­nään luo­vat onnen, ei mikään paik­ka ihmis­tä onnel­li­sek­si tee.

Niin kylä­läi­set jat­koi­vat samaa arke­aan kuin ennen vihol­li­sen hyök­käys­tä. Aikui­set teki­vät töi­tään, lap­set kävi­vät kou­lua, per­heet söi­vät yhdes­sä illal­lis­ta ja jokai­nen herä­si ja kävi nuk­ku­maan itsel­le sopi­va­na aika­na.  Jokai­sel­la kylä­läi­sel­lä oli kui­ten­kin hie­man eri­lai­nen asen­ne kuin ennen. Vihol­lis­lei­rin van­huk­sen sanat oli­vat kos­ket­ta­neet. ” Mis­sään pai­kas­sa ei onni yksi­nään kas­va, mut­ta onnen voi juur­rut­taa mihin vaan niin halu­tes­saan.”

HAR­JOI­TUS

Lue tämä tari­na uudel­leen siten, että mie­tit, mitä tun­tei­ta tari­nan hen­ki­löil­lä ilme­nee tari­nan eri kään­teis­sä ja mil­lai­seen toi­min­taan tun­teet saa­vat hen­ki­löi­tä ryh­ty­mään. Voit myös miet­tiä omaa elä­mää­si ja nime­tä, mil­lai­sia tun­nel­mia sinul­la on ollut vii­me aikoi­na ja miten ne ovat ohjan­neet toi­min­taa­si. Sään­nöl­li­nen omien tun­tei­den tar­kas­te­lu on yksi mer­kit­tä­vä avain itse­tun­te­muk­sen kas­vuun.