Kun puhu­taan kuun­te­lus­ta, usein kes­ki­ty­tään sii­hen, mil­lais­ta huo­mio­ta toi­sel­le tuli­si antaa ja miten osoit­taa hyväk­sy­mis­tä ja arvos­ta­mis­ta tois­ta koh­taan. Haluan täs­sä blo­gis­sa­ni tuo­da esiin näkö­kul­man sii­tä, mitä tapah­tui­si, jos kiin­nit­täi­si­kin ihan ensin huo­mio­ta itseen. Ei vie­lä kiin­nit­täi­si mitään huo­mio­ta kuu­loais­tin­sa terä­vyy­teen tai kykyyn kes­kit­tyä toi­seen ihmi­seen, vaan kykyyn kes­kit­tyä itseen. Kun on sinut itsen­sä kans­sa, alkaa vähi­tel­len avau­tua mah­dol­li­suus toi­sen ihmi­sen vil­pit­tö­mään kuun­te­le­mi­seen, jota ei häi­rit­se ennak­ko­kä­si­tyk­set tai usko­muk­set sii­tä, miten tilan­teet ete­ne­vät.

Eri­tyi­ses­ti haas­ta­vik­si koke­mis­sam­me vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa olem­me usein jo val­miik­si virit­ty­neet taa­juu­del­le, joka saat­taa estää mei­tä kuun­te­le­mas­ta tois­ta ihmis­tä aidos­ti

Kana­da­lai­nen val­men­ta­ja Mark Gro­ves sanoo, että jos huo­maat rea­goi­va­si jon­kin ihmi­sen sanoi­hin tai tekoi­hin eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti, on syy­tä val­pas­tua. Voi­ma­kas rea­goin­ti on merk­ki sisäi­ses­tä haa­vas­tam­me, joka kai­paa hoi­toa. Olem­me var­mas­ti jokai­nen olleet tilan­tees­sa, jos­sa on aivan sama, mitä toi­nen ihmi­nen sanoo tai jät­tää sano­mat­ta, kun reak­tiom­me on joka tapauk­ses­sa vah­va. Ken­ties olem­me tul­leet vihai­sek­si, koke­neet itsem­me mität­tö­mäk­si, paen­neet tilan­tees­ta, hyö­kän­neet vas­taan tai yrit­tä­neet miel­lyt­tä­mi­sel­lä peit­tää epä­var­muut­tam­me.

Näis­sä tilan­teis­sa vika ei ole toi­ses­sa ihmi­ses­sä, eikä oikeas­taan meis­sä­kään, vaan se mitä tapah­tuu, on ali­ta­jun­tam­me hoi­ta­maa suo­je­lu­teh­tä­vää. Juu­ri tapah­tu­va muis­tut­taa taval­la tai toi­sel­la jota­kin men­nei­syy­den tapah­tu­maa, jos­sa psy­ko­lo­gi­sen tur­val­li­suu­den tun­teem­me on kol­hiin­tu­nut. Se vie ali­ta­jun­tam­me häly­tys­ti­laan ja estää mei­tä ajat­te­le­mas­ta ratio­naa­li­ses­ti. Mei­dän ei kui­ten­kaan tar­vit­se jää­dä men­nei­syy­tem­me van­geik­si, vaan voim­me ottaa vas­tuun reak­tiois­tam­me ja haas­taa itseäm­me poh­ti­maan, mik­si rea­goim­me niin kuin rea­goim­me. Mitä jos­kus kau­an syn­ty­nyt­tä arpea yri­täm­me itses­säm­me suo­jel­la? Pys­tyi­sim­me­kö eriyt­tä­mään nyt tapah­tu­van kau­an sit­ten tapah­tu­nees­ta?

Kysees­sä ei ole ihan pik­kui­nen jut­tu, vaan iso elä­män mit­tai­nen pro­jek­ti. Kun hyväk­sym­me itsem­me ja arpem­me, vai­ku­tuk­set alka­vat tul­la vähi­tel­len näky­vik­si myös ihmis­suh­teis­sam­me ja vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sam­me. Arpem­me eivät ole enää vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tiel­lä, emme­kä ole enää eri­lai­siin ärsyk­kei­siin rea­goi­via sät­ky­nuk­ke­ja, vaan aktii­vi­sia valin­to­ja teke­viä ihmi­siä.

Mitä tämä sit­ten käy­tän­nös­sä tar­koit­taa ja miten voi­sim­me toi­mia uudel­la taval­la?

Ote­taan esi­mer­kik­si työyh­tei­sö, jos­sa Lii­sa ja Mai­ja teke­vät saman­lais­ta asia­kas­pal­ve­lu­työ­tä ja ovat työ­ka­ve­rei­ta samas­sa tii­mis­sä. Lii­sa lähet­tää Mai­jal­le seu­raa­van säh­kö­pos­tin: ”Tämän työn pitää olla teh­ty­nä huo­men aamuun klo 8 men­nes­sä.” Mai­ja lukee vies­tin ja käve­lee nopein aske­lin Lii­san luo ja sanoa koro­te­tul­la äänel­lä: ”Sä et oo mikään mun pomo!!” Tämän jäl­keen asi­aa pui­daan use­aan ottee­seen esi­mie­hen kans­sa. Mitä tapah­tui?

Lii­sa on saa­nut asiak­kaal­ta vies­tin, jon­ka mukaan asia­kas toi­voo saa­van­sa pal­ve­lua seu­raa­vaan aamuun men­nes­sä, jot­ta tämä sai­si kaik­ki tar­vit­ta­vat doku­men­tit ajois­sa. Lii­sal­la on jo ennes­tään pal­jon töi­tä ja hän on vii­me aikoi­na tul­kin­nut, että Mai­jal­la on var­maan vähem­män töi­tä, kun hän jää usein kah­vi­tauol­le pidem­mäk­si aikaa kuin Lii­sa. Kun asiak­kaan vies­ti tulee, Lii­sal­le tulee mie­leen kym­me­nen vuo­den takai­nen uupu­muk­sen­sa, mikä hänen mie­les­tään joh­tui pit­käl­ti sii­tä, ettei hän osan­nut sanoa ”ei” riit­tä­vän ajois­sa. Niin­pä hän itse­ään suo­jel­lak­seen ajat­te­lee, että hänen ei ole varaa stres­sa­ta nopeil­la aika­tau­luil­la ja pai­neil­la, mut­ta Mai­jal­la on var­mas­ti aikaa parem­min.

Mai­ja on varan­nut kam­paa­jan kel­lo kuu­dek­si­tois­ta. Oli todel­la noloa pyy­tää esi­mie­hel­tä lupaa töi­den lopet­ta­mi­seen ennen työ­ajan päät­ty­mis­tä. Mai­ja on kodis­ta, jos­sa aina pai­no­tet­tiin, että ensin työ, sit­ten huvi. Mai­ja on kui­ten­kin roh­keu­teen­sa tyy­ty­väi­nen, sil­lä esi­mies piti hyvä­nä aja­tuk­se­na lyhyem­pää työ­päi­vää aina sil­loin täl­löin muu­ten­kin. Mai­ja kun jää usein ainoa­na tii­mis­sä vähän pidem­pään illal­la töi­hin mui­den tii­min jäsen­ten kii­ruh­taes­sa hake­maan lap­si­aan hoi­dos­ta. Mai­jal­la on hyvä fii­lis, kun­nes hän vil­kai­see vii­mei­sen ker­ran säh­kö­pos­ti­aan ennen kam­paa­jal­le läh­töään.

”Tämän työn pitää olla teh­ty­nä huo­men aamuun klo 8 men­nes­sä.” Mai­jas­ta vies­ti on todel­la epä­rei­lu. Mik­si aina hän­tä pyy­de­tään veny­mään ja vie­lä täl­lai­se­na päi­vä­nä, kun hänel­lä ker­ran­kin on menoa? Ja miten Lii­sa keh­taa vai­va­ta Mai­jaa, kun Mai­ja nime­no­maan kah­vi­tun­nil­la ker­toi vih­doin anta­van­sa aikaa itsel­leen ja mene­vän­sä kam­paa­jal­le heti työ­päi­vän jäl­keen. Yleen­sä Mai­ja on kär­si­väl­li­nen, mut­ta jokin sai hänet nyt rai­von val­taan. Hän mars­si Lii­san huo­nee­seen ja ker­toi suo­raan, mitä miel­tä on Lii­san käyt­täy­ty­mi­ses­tä. ”Sä et oo mikään mun pomo!!”

Kun tilan­net­ta pui­daan esi­mie­hen kans­sa, sekä Lii­sa että Mai­ja esi­mie­hen kan­nus­ta­ma­na ja tuke­ma­na saa­vat ker­rot­tua, mikä hei­dät sai tul­kit­se­maan toi­sen alun perin neut­raa­lit vies­tit niin värit­ty­nees­ti. Lii­sa sai puhut­tua uupu­muk­sen uusiu­tu­mi­sen pelos­taan ja Mai­ja sii­tä, että opet­te­lee sii­hen, että itses­tään välit­tä­mi­nen ei ole merk­ki itsek­kyy­des­tä. Kun kum­pi­kin oli saa­nut ker­rot­tua omas­ta arves­taan ja tar­pees­ta suo­jau­tua haa­van uudel­leen aukea­mi­sel­ta, oli toi­sen empaat­ti­nen kuun­te­lu hel­pom­paa jat­kos­sa. Kyse ei enää ole­kaan sii­tä, mitä toi­nen tekee tai jät­tää teke­mät­tä, vaan miten minä sii­hen rea­goin.

HAAS­TE

Kun seu­raa­vak­si huo­maat rea­goi­va­si vah­vas­ti jon­kun sano­mi­siin tai teke­mi­siin, pysäh­dy het­kek­si ja mie­ti, mitä oikeas­taan tapah­tui. Mitä arpea­si tapah­tu­nut raa­pai­si? Pys­tyt­kö jat­ka­maan vuo­ro­vai­ku­tus­ta neut­raa­lim­min arven nimeä­mi­sen jäl­keen? Miten pysäh­ty­mi­nen vai­kut­ti kykyy­si kuun­nel­la?