Neu­ro­tie­teet ja coac­hin­gin yhteen nivo­nut alan ura­nuur­ta­ja David Rock kävi joi­ta­kin vuo­sia sit­ten Suo­mes­sa. Hän puhui muun muas­sa SCARF-mal­lis­ta (sta­tus, cer­tain­ty, auto­no­my, rela­ted­ness, fair­ness), jon­ka avul­la toi­min­ta mui­den ihmis­ten kans­sa hel­pot­tuu, kun ymmär­tää ihmi­sen tyy­pil­li­set sosi­aa­lis­ta onnis­tu­mi­sen koke­mus­ta estä­vät ja edis­tä­vät teki­jät.

Minul­le on eri­tyi­ses­ti jää­nyt mie­leen Roc­kin mai­nin­ta sii­tä, että jos vain yhden näis­tä vii­des­tä teki­jäs­tä voi­si vali­ta, se oli­si rela­ted­ness eli yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­ne. Perus­te­lu täl­le oli se, että ihmi­nen on sosi­aa­li­nen olen­to, ja on suo­ras­taan lamaut­ta­va tun­ne, jos tun­tee tule­van­sa hylä­tyk­si jou­kos­ta. Ja vas­taa­vas­ti jouk­koon kuu­lu­mi­sen tun­ne voi saa­da ihmi­set val­ta­vas­ti ener­gi­soi­tu­maan ja ylit­tä­mään itsen­sä. Lisäk­si tämä ener­gia levi­ää mui­hin ihmi­siin, jol­loin ker­ran­nais­vai­ku­tuk­set voi­vat olla todel­la suu­ret.

Olen vii­me aikoi­na saa­nut oma­koh­tai­ses­ti kokea useam­paan ker­taan, mitä yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­ne voi par­haim­mil­laan olla. Tilan­tei­den jäl­keen olen miet­ti­nyt, mikä niis­tä teki eri­tyi­siä ja miten ne poik­ke­si­vat muis­ta lukui­sis­ta vii­me­ai­kai­sis­ta ryh­mä­ti­lan­teis­ta.

Yksi yhteen­kuu­lu­vuu­den mer­kit­tä­vä teki­jä on jaka­mi­nen. Jaka­mi­nen on jota­kin pal­jon enem­män kuin taval­li­nen kes­kus­te­le­mi­nen. Se on jon­kin sel­lai­sen asian avoin­ta esil­le tuo­mis­ta, joka on asian sano­jal­le jol­la­kin tapaa herk­kää ja haa­voit­ta­vaa. Asian esiin tuo­mi­ses­sa on ris­ki, että muut eivät hyväk­sy tois­ta ihmis­tä, ja pel­ko­na on, että jou­tuu ulos jou­kos­ta. Pal­kin­to­na par­haim­mil­laan on, että asian esil­le tuo­ja lujit­tuu yhä vah­vem­mak­si osak­si jouk­koa, jos­sa yhä useam­pi uskal­taa jat­kos­sa lait­taa itsen­sä alt­tiik­si. Samas­ta asias­ta puhuu myös Pat­rick Lencio­ni, joka on kir­joit­ta­nut 11 kir­jaa ja käy­nyt ympä­ri maa­il­maa puhu­mas­sa ter­veen yri­tys­kult­tuu­rin raken­ta­mi­ses­ta. Tämä Nor­dic Busi­ness Foru­mis­sa­kin vuon­na 2017 vie­rail­lut puhu­ja perään­kuu­lut­taa syväl­le mene­vää tapaa olla vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa mui­den kans­sa: Lencio­nin uraa­uur­ta­vas­sa ajat­te­lus­sa luot­ta­mus edel­lyt­tää oman haa­voit­tu­vuu­den pal­jas­ta­mis­ta. Ne tii­mit, jois­sa näin tapah­tuu, saa­vat myös vähi­tel­len kes­tä­vää menes­tys­tä.

Osal­lis­tuin erään men­to­roin­tioh­jel­man tilai­suu­teen, jos­sa men­to­rit ja akto­rit kes­kus­te­li­vat sii­tä, mitä tapah­tuu onnis­tu­nees­sa men­to­roin­ti­pro­ses­sis­sa. Kii­tos tilai­suu­des­sa esiin­ty­neel­le Kari ”Kal­le” Heik­ki­sel­le, joka joh­dat­te­li kes­kus­te­lua näil­le tär­keil­le alueil­le. Kes­kei­sek­si teki­jäk­si havait­tiin aito koh­taa­mi­nen. Alun perin men­to­roin­nis­sa on tyy­pil­li­ses­ti sta­tus­a­se­tel­ma: men­to­ri koke­neem­pa­na jakaa omaa tie­to­aan oppi­mi­sen­ja­noi­sel­le akto­ril­le. Täl­lai­nen tilan­ne sel­lai­se­naan ei kui­ten­kaan kes­kus­te­luis­sam­me vie­lä kate­go­ri­soi­tu­nut men­to­roin­nin huip­pu­het­kiin. Sitä vas­toin koke­muk­siem­me mukaan huip­pu­het­kiä koe­taan sil­loin, kun sta­tuk­set rii­su­taan ja ihmi­nen puhuu ihmi­sel­le. Yhtäk­kiä sil­lä ei ole­kaan mer­ki­tys­tä, kum­pi jakaa tie­toa ja koke­muk­sia, vaan kes­kus­te­lu on kuin keh­to, jos­sa aja­tuk­sia tuu­di­te­taan puo­lel­ta toi­sel­le ja jos­sa ne tuo­vat kes­kus­te­li­joil­le unen kal­tais­ta levol­li­suut­ta ja toi­saal­ta mie­li­ku­vi­tuk­sen täyt­tä­mää maa­il­maa, jos­sa kaik­ki on mah­dol­lis­ta.

Toi­nen vii­me­ai­kai­nen yhtei­söl­li­syy­den koke­muk­se­ni liit­tyy työl­lis­ty­mi­sen tuke­mi­seen. Jani Tur­ku heit­ti Har­ri Cal­so­nin twiit­tauk­ses­ta liik­keel­le läh­te­neen aja­tuk­sen Face­boo­kis­sa sii­tä, voi­si­ko jouk­ko aktii­vi­sia ja osaa­via ihmi­siä ojen­taa aut­ta­van käten­sä ja aut­taa joi­ta­kin tut­ta­va­pii­rin ihmi­siä työl­lis­ty­mään. Asia herät­ti kiin­nos­tus­ta ja meis­tä Jelp­pa­rien jou­kos­ta tuli nopeas­ti kivan­ko­koi­nen aut­ta­jien ryh­mä. Kun ker­roim­me toi­sil­lem­me osaa­mi­ses­tam­me, innos­tuim­me tois­tem­me taus­tas­ta, kyvyis­tä ja koke­muk­sis­ta. Huo­ma­sim­me, että itse kukin­han meis­tä voi­si olla jel­pat­ta­va, jol­le monel­la ihmi­sel­lä on jota­kin annet­ta­vaa. Oival­lus oli omal­la koh­dal­la­ni suu­ri: Tois­ten aut­ta­mi­nen onnis­tuu parem­min, kun uskal­taa heit­täy­tyä itse­kin autet­ta­vak­si. Ja kun heit­täy­tyy autet­ta­vak­si, täy­tyy pal­jas­taa itses­tään autet­ta­va puo­len­sa. Kun tämän uskal­taa teh­dä, saa myös todel­lis­ta apua – ja ennen kaik­kea saa kokea yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta juu­ri sel­lai­ses­sa jou­kos­sa, joka tun­tuu itsel­le mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä.

Nämä ja muu­ta­mat muut vii­me­ai­kai­set koke­muk­se­ni ovat saa­neet minut poh­ti­maan omaa roo­lia­ni val­men­ta­ja­na, men­to­ri­na ja coac­hi­na. Miten voin vai­kut­taa koh­taa­mi­sis­sa­ni yhtei­söl­li­syy­den koke­muk­siin? Mit­kä ovat jaka­mi­sen rajat omas­ta roo­lis­ta­ni käsin? Kuin­ka pal­jon autet­ta­vaa puol­ta­ni uskal­lan ava­ta työs­sä­ni? Mitä avau­tu­mi­ses­ta seu­raa? Iso­ja kysy­myk­siä, joi­hin palaan tule­vis­sa blo­gi­kir­joi­tuk­sis­sa­ni. Toi­vo­tan kai­kil­le yhtei­söl­li­syy­den rikas­ta­maan kevät­tal­vea. Uskal­ta­kaa avau­tua, se kan­nat­taa!

Mari Blom­qvist

Coach, trai­ner and Men­tor, Para­Vi­ta